Yks parhaista

Puhutaanpa hetki musiikista. Ollu mulle yks tärkeimmistä helmistä elämässä. Kuuloaisti ja kaikki se mitä musiikin kanssa pystyy kokemaan.

Välillä on kausia kun ei vaan pysty keskittymään musiikkiin ollenkaan, ja sitten taas toisen kautta vaiheita jollon oikeestaan aamusta iltaan päivät koostuu musiikista. Kun alotin kitaran soiton, niin mun on tullu kuunneltua melko vähän muuten musaa. Meni oikeestaan pari vuotta jopa, ettei muuten tullut kuunneltua kovinkaan paljon, soitin vaan itse. Tai harjoittelin oikeammin muotoiltuna :D.

Hassust sitä ain innostuu uudestaa ja uudestaa kun tulee vastaan tai muistin kätköistä mieleen joku loisto biisi jonka haluu opetella soittaan. Aluks lupasin itelleni et mä hankin heti sähkökitaran kun osaan kolme biisiä kokonaan akustisella. Ja heti kärkeen hankinkin Marsun vahvistimen ja Deanin kitaran, Dimebag Darrell version tietysti, fanaattinen Panteran kuluttaja kun olen. Nyt mulle on ilmaantunu toinenkin kitara, jonka bongasin tutun hyllyltä ja siihen tuli heti joku outo connection. Nyt se on mun. Sil ei oo merkkii kun on jonkun paikallisen hemmon rakentama, mut mä oon nimenny sen Pennyks. Siitä on kuvakin tuol aiemmas (heijastuksii eletyst elämäst) postauksessa.

Mä oon niitä, joilla musiikki menee tunteisiin. Ihan täysin. Ei minkäännäköst musiikkimakua, joku biisi vaan menee tonne jonnekin syvemmälle ja kolahtaa, jostain selittämättömästä syystä. Sitten on niitä inhokkeja, joita ei vaan pysty sietää! Pakko vaihtaa radiokanavaa heti tai meinaa alkaa ihan täristyttää :D ei oo iha helppoo!

Mullahan on siis pianonsoitto tausta. Pikkulikkana kävin pianotunneilla ja se oli jotain ihan kamalaa. Opettaja oli iänikusen vanha setä, joka aivasteli koskettimille ja valitsi tylsiä biisejä soitettavaks. Mut opin sentää. Ja ihan mukavahan tuota on sillontällön pimputella edelleen. Tosin syntikalla ja nykysin tulee soitettua enemmän jotain osioita blackmetal biiseistä, kuin mitään kovin klassista. Mut kitara on se mun juttu.

Hienointa soittoharjottelussa on se, kun sitä opittavaa on niin paljon, ettei kehittyminen varmaankaan ehdi loppumaan yhdessä ihmiselämässä, varsinkaan, kun on aloittanut (kitaran) soiton opettelun vasta aikuisiällä. En tiiä sitten pitääkö se väittämä paikkaansa, että josset ole aloittanut harjoittelua jo varhaisessa lapsuudessa, niin et koskaan voi tulla hyväksi. Mä en usko sitä. Jos tahtoo löytyy ja jonkunlaista rytmiikan tajua ja sävelkorvaa niin mikä estäis?

Tykkään mä laulaakki. Se on niin vapauttavaa. Välillä soitan ja laulan yhtäaikaakin, mut siin joudun keskittyy liikaa siihen soittoon, niin on vaikee keskittyä laulamiseen, menee enempi suorittamiseks, kuin nauttimiseks. Seki metkaa miten joskus tuntuu et soitto vaan sujuu ilman sen kummempia ponnisteluja, senku soittelee vaan ja fiilistelee. Ja toisena päivänä ei mee sitten mitenkään! Vaikka ihan samoi biisejä ja ihan samalla innolla.

I ate blackmetal for breakfast, Sus<3

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Create your website with WordPress.com
Aloitus
%d bloggaajaa tykkää tästä: